Savolaisen Sieniretken tarinaa Synkkikseltä

Savolainen Sieniretki synkistelee

Kello soi perjantai-aamuna klo 3.55 ja valmistautuminen Synkkikselle alkoi. Ennen metsään pääsyä piti toki siirtää ruumis rautateitse pääkaupunkiseudulle ja viettää tehokas työpäivä tulevaan kohtaloaan pohdiskellen. Velipojalta vielä viimeinen voitelu ja auton nokka hyvissä ajoin kohti Rajamäkeä. Pikkuteitä kurvaillessa alkoi jo aavistamaan mihin sitä oli tullut nokkansa työntäneeksi. Pellot olivat pimeitä ja sumuisia…

Kisapaikalle sentään löydettiin ja aikaa oli reilusti jopa seurailla fillarisarjojen ja pitkänmatkalaisten lähtövalmistelua kahvikupin lomassa. Oma mieli oli yllättävänkin seesteinen, vaikka yleensä kisan alla tulee käytyä melkoisilla kierroksilla. No, kaikki valmistelut oli tehty ja repussa oli pakattuna kaikki tarpeellinen ja reilusti muutakin, joten hommahan oli tekemistä vaille valmis. Keli on sen verran lämmin, että päälle suunniteltu takki sai jäädä varustekassiin. Reppu oli jo niin piukassa, että sinne sitä ei olisi saanut tungettua – ja eipä sitä kyllä olisi tarvinnutkaan. Aika paljon turhaa lähti varmuuden vuoksi mukaan, mutta kivahan se on kuntoa kasvattaa.

Lähtömerkin jälkeen suunta oli selkeänä kohti pururataa ja ykkösrastia. Vähän meinasi vauhti karata käsistä, mutta painava reppu muistutteli siitä että nyt ei parane keulia ekalla kilometrillä. Jotkut innokkaat kävivät jo kankaankin puolella oikomassa, mutta tyydyin tassuttamaan purulla. Eka rasti oli juuri siinä missä pitikin ja sivu irtosi helposti reppuun.

Kakkoselle lähdettäessä porukka hieman hajosi. Osa paineli tien kautta ja itse suuntasin suon reunaan. Pari lamppua vilkkui edempänä, mutta nekin sitten hävisivät ja kohta olin itsekseni ja painalsin koivikon läpi kohti polkua. Herusen uimaparatiisiin pääsin ongelmitta, mitä nyt kerran koukkasin turhan aikaisin kohti rantaa ja päädyin keskelle suopursu-viidakkoa. Vaatteet pinoon, liivit päälle ja raikkaaseen veteen. Tätä oli treenattu sen verran paljon hyisessä Kallavedessä, että tuntui kuin olisi solahtanut linnunmaitoon. Jätin kuitenkin santsikierroksen väliin ja menin kuivaamaan hiekkoja jaloistani. Olisi ihan kiva, jos eivät koivet hiertyisi piloille ensimmäisen puolikkaan aikana.

Kolmoselle tuli ohjeeksi edetä etelän kautta. Fillaristit olivat kuulemma innostaneet jonkin talon omistajan antamaan negatiivista palautetta tapahtumalle ja ison tien puolelta ei olisi rastille asiaa. No, eipä vaikuttanut omaan suunnitelmaan. Mittakaava tosin aiheutti sen, että meinasin alkaa etsimään mastoa monta sataa metriä liian aikaisin. Kun tolppa tuli vihdoin näkyviin, oli sieltä edelliset juuri poistumassa. Sivu reppuun ja eteenpäin.

Neloselle oli tuuminut edetä meluvallien päältä ja idea olikin melkein hyvä. En vain ollut huomioinut nokkosia, jotka vuodenajasta huolimatta olivat kovasti voimissaan. Kipuhan tunnetusti lisää nautintoa, vai miten se meni. Samoin vallien välissä ollut oja oli kiintoisa ryteikkö läpäistäväksi. Onneksi ei ollut pyörää riesana. No, kyllä sitä ehdin sitten myöhemmin maantien varressa kaivata kaverikseni. Pelloille tullessani näin parit valot välkkyvän metsässä, mutta tietä pitkin painellessa ne eivät sitten saavuttaneetkaan. Pellon takaakin lamppu kerran vilahti, mutta rauhassa sai juosta. Rastille edetessä tuli fillari vastaan ja JaBi vinkkasi, ettei oja ollut kovin selvästi näkyvissä. Tästä huolimatta tuli ympyrässä hetki pyörittyä ennen kuin kirja sattui silmään. Sivu haltuun ja suunta kohti pohjoista ennen kuin seuraavat saapuisivat apajalle.

Reitti näytti etenevän seitsemän veljeksen polkua ja mikäpä siinä oli juostessa. Päättelin että Usmin suuntaan olisi polut todennäköisesti merkittynä ja annoin tossun viedä mennessään, vaikka sumu ajoittain nollasikin näkyvyyden. Risteyksissä vain tarkasti, ettei tule tarpeettomia mutkia. Rastin äärelle pääsinkin helposti, mutta tarkempi kartta olisi ollut rastinotossa tarpeen. Siinä sitä sitten sahasin rinnettä ja pyörin kiviä ympäri, kunnes tajusin palata tielle ja etsiä tallatun polun. Olihan fillaristit ja nopeimmat tossutkin varmasti jo käyneet täällä. Siellähän se rastikivi sitten olikin sata metriä edempänä. Nyt alkaisi sitten suunnistuksellisempi osuus ja tätä maastoahan oli testattu jo Kytäjä-Jukolassa kahdeksan vuotta aiemmin.

Fiksumpi kaveri olisi varmaan ottanut sen suunnistuskartankin mukaansa, sillä pari kertaa meinasi mennä sormi suuhun pitkällä välillä soita tarpoessa, kun jokainen kallio näyttää suunnilleen samalta. Kompassi oli toki hyväksi avuksi ja sieltäpä ne reittipisteet yksi kerrallaan vastaan tulivat. Piilojärven luona jotkut olivat telttailemassa ja varmaan hämmästelivät yössä kiitäviä valokeiloja. Vaikka eihän se mikään Jukolan letka kyllä tainnut näyttävyydeltään olla. Mahtoivatko edes huomata hullua suunnistajaa… No, oikea polku tuli vastaan ja suunta pohjoiseen rastia päin. Hiukan vaan ihmettelin kun tulin rastin risteykseen eikä missään länsipuolella näkynyt kirjaa. Ei lähellä eikä kaukana. Tovin pyörittyäni otin repun selästä ja pistin evästä huuleen. Siitäpä sitten muistinkin, että tässä taisi olla myös uusi polku joka ei näy omassa kartassani. Hiukkanen pohjoiseen ja siellähän se sitten olikin. Sivu irti ja kohti uusia haasteita.

Tämän välin ohjelmassa oli sujuttelua suota pitkin ja aina silloin tällöin näkyi mudassa tossun jälki. En siis ollut ollenkaan väärässä suunnassa. Etelän puolelta olisi pitänyt löytyä metsäautotien pää, mutta sitä ei vaan silmään sattunut, vaikka kuinka kuikuili. Olisi varmaan pitänyt vielä hetki jatkaa, mutta tuumin pelata varman päälle ja tempaisin suunnan Suolijärvelle. Yksi ylimääräinen nousu siihen tuli, mutta eipä tarvinnut miettiä missä on menossa. Rantaa pitkin padolle, sivu reppuun ja pieni tauko paikalla.

Tässä tulikin tehtyä sitten reissun karmivin munaus. Suloinen virtaava vesi lorisi äärellä ja mietin vain että nousenko rinnettä vai kierränkö sillan kautta. Tässä vaiheessa molemmat juomapullot olivat koskematta ja kuvittelin että juomarakossakin on vielä hyvin ainetta. Mutta sepä olikin jo melkein tyhjä ja asia valkeni vasta sitten, kun raikas vesi oli taakse jäänyt. Mutta autuaan tietämättömänä lähdin kohti siltaa ja golfkentän kärrypolkuja. Tämän pitkän välin puolimatkassa tuli kuusi tuntia taivallusta täyteen ja tuumin pitää ensimmäisen kunnon tauon. Kengät pois ja hiekkojen karistelua. Puhelin repusta ja pari viestiä maailmalle. Vähän purtavaa ja huikka urheilujuomaa pullosta. Tästä se jatkuu. Olisiko kolmannes jo takana? Hyvä boogie vaikka kello on päälle kolme ja kohta on ollut vuorokauden samoilla silmillä. Tälle välille osui vielä ihan suunnistettavakin pätkä, mutta tästä olin ottanut tarkemman kartan, joten siinä ei mitään. Tietä pitkin rastille ja sivu talteen. Oho – juomarakko on tyhjä. No, pulloissa on vielä vaikka kuinka paljon. Mikäs tässä. Eteenpäin kohti Saarisuota ja seuraavaa rastia.

Suon ylitys sujui helposti, mutta sitten tulla mätkähdin kankaalle ja ihan tarkkaa sijaintia en heti keksinytkään. Oli siinä se kärryura, mutta oli toinenkin ja notkelmien muoto ei heti ottanut avautuakseen. Pieni sahailu ja siitäpä se sitten rastimäki löytyikin. Konstit on monet, mutta lukeminen kannattaa aina. Nyt olisi edessä kunnon siirtymätaival ja varsinainen suunnistus alkoi olemaan takana. Aivot asentoon juoksu siis. Harmi vaan kun en vieläkään tajunnut, että vesitankkaus olisi ollut välttämätöntä. Siinä oli lampi jos toinenkin, mutta niin se tossu heilahti ohitse, kun oli olevinaan kiire maaliin tai johonkin. Tällä välillä tuli JaBi taas pyörällä vastaan ja vinkkasin vastavuoroisesti vähän edellisistä rasteista. Patojan maisemissa aloin vähitellen ymmärtää, että vettä pitäisi saada pikapuoliin lisää, mutta Harattan peltojen ojasta en sitä arvannut käydä onkimassa. Pieni suunnistuspätkäkin sattui tälle välille, sopivasti Jukolan talon suunnalla ja lopulta edessäni oli Keihäsjoki, tuo suloinen vesistöjemme helmi. No, toden sanoakseni paras virtaava vesi löytyi salaojaputken päästä ja siitäpä sitten täytin toisen pulloni. Juomarakkoa en siihen arvannut laittaa, kun olisi vain kastellut reppuni, mutta jälkikäteen ajatellen se olisi kyllä kannattanut. Tulipa sentään pullollinen vettä ja desitabletti lensi sinne muiden lannoitteiden joukkoon. Puoli tuntia ja tuo herkku olisi juotavissa. Tässä kohtaa jano alkoi jo vähän vaivata eli nestehukan puolella oltiin. No good. Aamu sentään alkoi valjeta. Vadelmakorven pellon jälkeen metsässä alkoi näkyä sieniä oikein urakalla. Alkuun en niistä piitannut, vaikka sieniretkellä olinkin, mutta sitten hoksasin, että suppiksethan ovat täynnä vettä. Ei siis muuta kuin vahverot kouraan ja imemään. Sivumaku oli hiukan metsäinen ja pari neulastakin suuhun päätyi, mutta kyllä se vaan kummasti toimi. Tällähän sitä pärjätään taas vähän matkaa… Temppu tuli uusittua muutaman kerran matkan varrella myöhemminkin ja tarpeeseen se tuli. Rastin luona monttuja oli useampia ja hetken kesti siihen oikeaan löytää, mutta lopulta sekin siis löytyi.

Nestehukka ja väsymys alkoi vissiin jo kantamaan veroansa, sillä rastilta tuli lähdettyä ihan päättömään suuntaan ja jälleen kerran yhden lammikon ohitse sitä kuitenkaan näkemättä / tajuamatta. Turhaa tiellä tassuttelua nyt tuli jokunen sata metriä, mutta ehkäpä se nyt ei isommin haitannut. Jaloissakin alkoi vähitellen tuntua matkan rasitukset, mutta rasti löytyi ihan ongelmitta ja samoin seuraavakin, vaikka metsäkone olikin pistänyt seudun puut koko lailla sileäksi. Omassa mielessäni siinsi vain Löytlammen kirkkaat vedet. Jospa niillä pärjäisi Vihtijärvelle saakka – siellähän on koulua ja hautuumaata, joten vettä löytyy varmasti. Kaikkea sitä kuvitteleekin…

No, eipä ollut kovin kirkasta se lammen vesi, mutta sinne se pulloon sujahti ja kaksi tablettia yhden sijaan, kun oli sellaista kuraa. Sille antaisi mieluusti ainakin tunnin hautumisaikaa ennen kuin joisi. Vauhti oli selvästi hiipunut, mutta vielä jaksoi jalka liikkua tietä pitkin jotensakin juosten. Maastoaskel oli jo muuttunut sen verran raskaaksi, että yksi oikaisu sai jäädä tekemättä ja tarvoin sitkeästi tietä pitkin kohti Valkealammia. Autonkin näin, joten sivistys ei ollut enää kaukana. Vaan olihan sitä jo reilut puoli vuorokautta jo pistelty menemäänkin. Rastikiven juuressa tuli napattua selfie ja tuumittua tovi tämän homman ideaa. Se tuli päätettyä, että jos Vihtijärveltä ei vettä löytyisi reilusti niin sitten olisi taksikyydin paikka. Vieressähän oli jälleen kuutiometreittäin hyvää vettä, mutta kun pulloissa oli jo jotakin nestemäistä, niin mitä sitä kuralientä puhtaampaan vaihtamaan…

Komiharjun maisemat olivat kyllä hienot ja noin kolmen minuutin ajan aurinkokin kävi pilven raosta kurkistamassa. Yksi aiemmin keskeyttänyt kanssakärsijä tuli vastaan; oli tullut kannustajaksi ja hyvä niin, mutta kovin järkevää keskustelukumppania minusta ei kyllä tainnut saada. Vihtijärven lähestyessä sitten taivaskin avasi kastelulaiteensa ja asfalttia talloessa tuli ensimmäisen kerran mieleen, että kumipyörillä olisi mukavampi liikkua kuin hiertyneillä jaloilla. Jostakin tuli paistorasvan tuoksu nokkaan, mutta eihän täällä nyt mitään grilliä voisi olla. Entinen huoltoasemakin oli selkeästi entinen. Etenemissuunnassa oli kyllä jokin mainoskyltti talon vieressä, mutta tuumin silti, että koulun seinä olisi paras vaihtoehto veden saannille. Ainakin se kannattaisi käydä ensin katsomassa ja sitten vasta edetä poistumissuuntaan. Ja hanahan sieltä löytyi kuin löytyikin. Harmi ettei tullut videolle tämä hetki, sillä pettymyksen ilme olisi ollut näkemisen arvoinen kun keidas osoittautuikin kuivaksi. Toki tämän mahdollisuuden olin arvannut ja kisan jälkeen kävi ilmi, etten ollut ensimmäinen pettyjä. Olihan täällä blogien perusteella muutkin käyneet yrittämässä. Mutta uutta matoa koukkuun. Tietämättäni raatotaksikin vilahti näillä hetkillä ohitseni, mutta ei puhettakaan, että olisin ollut sille soittelemassa. Josko siellä sittenkin olisi joku lounas-kahvila. Ja olihan siellä. Syökerin Tupa. Tuoretta kahvia, makeita munkkeja ja vasta paistettuja, tuhdisti täytettyjä sämpylöitä ja mutaisellekin menninkäiselle ystävällinen palvelu. Ja ennen kaikkea se kauan kaivattu vesihana. Vartti tuolla teki miehestä uuden ja taas jaksoi painaa. Seuraava rastikin löytyi helposti ja vaikka aikaa tuli hassattua kylässä oikein urakalla, niin eipä tullut kukaan edes ohitse.

Seuraavaksi suunta etelään ja Rokokalliolle. Tankkauksen virta riitti vielä mukavasti ja tossu oli olosuhteisiin nähden kevyt – tästähän tämä etenee, mutta mikä ihmeen autosaattue tuolla kurvailee pikkutietä pitkin. Jaa, oransseja miehiä, mitäköhän ne täällä tekevät. Kai ne tietävät, että täällä on suunnistuskilpailu. Kysyn yhdeltä ja kuulemma tietävät, no hyvä. Vetäisen silti punaisen pipon päähän kun toinen herra sanoo että lähellä on hirvi kierroksessa ja koira haukulla. Siistiä lähteä metsän halki näillä evästyksillä. Pistänpä sitten lauluksi, kun hirvet eivät kai laula pipo päässä ja heijastinliivi yllään. Ja parin sadan metrin päässä onkin edessäni reunimmainen passimies. Ei ole erityisen kiva fiilis tulla mukaan hirvenmetsästykseen sieltä riistan suunnalta, mutta eipä siitä kiertämäänkään olisi enää voinut lähteä. Olivat kuulemma siinä käsityksessä, että puolen päivän jälkeen olisi porukka poissa maastosta. No ei aivan. Yhteys Keijuun ja tietoa perässä tulevalle porukalle. Heillä tosin taisi olla muutenkin fiksummat reitin valinnat. Tästä meni vähän pasmat sekaisin, mutta lopulta sitä Rokokalliollekin pääsin. Nuotiopaikka löytyi ja lohkareita löytyi, mutta kirjaa ei sitten missään. Jalat olivat niin tönkkönä, että oli pakko laskea reppu selästä kun lähdin kartoittamaan rinteen reunaa. Maagrapu tuli siihen pirteänä paikalle ja hänellä oli paikallistietoa rastin sijainnista. Ei ollut ihan siinä, mutta vieressä kuitenkin. Hetken joutui sitä reppuansa vielä etsimään ennen kuin matka jatkui. Oli muuten niin upea paikka, että pitää joskus tulla tajuissaankin katsomaan. Aikaa oli mennyt sellaiset 17 tuntia ja vielä oli mielessä 20 tunnin alitus. Eihän tässä ollut enää pitkä matka viimeiselle kartalle.

Tämä pätkä oli suunniteltu niin että Haimoosta voisi käydä vettä tankkaamassa vaikka sitten uimapaikalta, mutta sinänsä sille ei nyt ollut tarvetta. En silti alkanut arpomaan uutta reittiä vaan ajattelin tossuttaa menemään sen minkä pääsen. Jalka kyllä painoi jo pahasti ja varpaitakin alkoi aristamaan. Enää ei paranisi ottaa tossua pois – tiedä saisiko takaisin jalkaan – joten askel kerrallaan eteenpäin. Ylämäet oli kyllä jo pakko kävellä. Peltoaukeat olivat kovin tuuliset ja meinasi välillä tulla ihan kylmäkin. Keli oli selvästi viilenemään päin ja energiatasot alenemassa. Sitkeästi kun painoi, niin sykemittarin keskinopeuskin vähitellen taas läheni 11 minuuttia. Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti. Lopulta näkyi Hanko-Hyvinkää tiekin ja hiukan horjuen pääsin sen paremmalle puolelle. Menin suosiolla suojakaiteen taakse etten suotta säikyttele autoilijoita. Tuosta noin ja kohtahan se on junan radan ylityskin, jaksaa jaksaa.

Piip, piip, piip. Akku vähissä, sanoo sykemittari. Eikä ihme, sillä 18 tuntia ja 15 minuuttia on jo takana. Parempi sammuttaa, niin jää edes nämä talteen. Ja jospa pitäisin tässä samalla tauon. Ja jospa en enää juoksisi tuota mäkeä ylös, kun en pysty. Tunti ja kolme varttia 20 tuntiin, mutta matkaa niin paljon, että ei voi onnistua. Tämä oli henkisesti iso isku, mutta enää ei voi luovuttaakaan, joten taitaa mennä kävelyksi. Aikarajaan sentään melkein kuusi tuntia ja evästä ja vettä piisaa, eli läpi menee vaikka väkisin. Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin. Toivottavasti metsästäjiä ei enää tielle satu. Sähkölinjaa rastille ja tolpan juurelle kyykkäys. Onneksi siinä oli kahva mistä sai nostettua itsensä jaloilleen. Reppu selkään, nokka kohti itää ja seuraavaa rastia.

Tämä väli oli helpohkoa polkutaivalta, mutta kun vauhti oli hidastunut, niin hanskat täytyi kaivaa esiin. Reitille sattui yksi talokin ja sen joutui kiertämään melkoisen risukon kautta, mutta muutenhan tuossa ei ollut mitään sen ihmeempää. Yhden peuran näin ja rastin luona maastopyöräilijä kertoi hyvät uutiset. Edessä jatkuva polku veisi suoraan Röykän tielle. Ilta alkoi hämärtää, joten kaivoin lampunkin taas repusta esille. Olin ajatellut ettei tarvisi, mutta ei auttanut kuin nöyrtyä.

Metsäpätkä oli ihan hauskaa taivaltaa, mutta sen jälkeen tullut monen kilometrin tieosuus sai kyllä mielen synkäksi. Salaa haaveilin hyppääväni jonkin auton kyytiin edes kilometrin ajaksi, mutta en nyt sentään alkanut liftaamaan. Kymmenen metrin päässä meni kevyen liikenteen väylä, mutta se oli ihan väärässä suunnassa, joten en ruvennut lisälenkkiä tekemään. Suorin reitti se olla pitää. Vaaksinjärven suunnalle ehtiessäni oli jo täysin pimeätä ja lamppu siis hyvinkin tarpeeseen. Keli oli myös viilennyt, joten tuumin lisätä vaatteita kunhan rasti löytyisi. Ja löytyihän se. Kirja oli otsikoitu iloisesti ”Laihdu!”. Mikäpä siinä, tuumin ja nappasin palan suklaalevystä.

Kartan mukaan viimeinen varsinainen rastiväli oli oikein tuskainen. Umpimetsää, josta pitäisi löytää sopiva polku kohti radan ylitystä. Mielessä oli kuitenkin ajatus siitä, että välillä voisi kulkea suorakin polku kunhan sille vain ensin osuisi. Nokka kohti pohjoista ja siitä itä-länsisuuntaiselle polulle. Hyvin tallattu, hyvältä näyttää. Risteys, yes! Tuo haara lähtee pohjoiseen. Sinne siis ja tossua toisen eteen. Nyt teki jo mieli juostakin askel pari, sillä maali alkoi oikeasti häämöttämään. Tien pää, yes! Tästä vaan kohti rataa ja siitä Kiljavan suuntaan. Mitenkähän sen viimeisen kiven löytäisi? Ja se olikin hyvä kysymys, sillä kivi oli niin pieni, ettei sitä kartassani näkynyt ja taimikko oli sellaista sopivan mittaista moisen kiven kätkemiseen. Ensimmäinen yritys oli tuhoon tuomittu, mutta kun kävin hakemassa tieltä kiintopisteen ja uuden suunnan pääsin jo tarpeeksi lähelle. Rastikivi oli myös joku kiintorasti ja siinä oli ystävällisesti heijastin, joten vaikka menin vähän ohitse, niin kiilu paljasti mihin kannatti mennä. Aapinenhan sieltä löytyi ja sivu 105 kertoi pojasta, joka osallistui yösuunnistuskilpailuun. Oli niin osuvaa tekstiä, että alkoi aivan naurattamaan. Osittain myös helpotuksesta, sillä ehti jo käydä mielessä koko hiivatin taimikon haravointi viimeisen 2,5 tunnin aikana. Suunta tielle ja kohti maalia. Nyt juostaan vaikka sattuukin.

Matkaa oli kyllä sen verran että tuli sitä pari kävelyaskeltakin otettua, mutta lopulta maali häämötti silmissä ja ratkesin valtaisaan kiriin. No, osaatte varmaan kuvitella miten valtaisaan, kun loppuaika oli 21.39, mutta kyllä se kiriltä silti tuntui. Aivan voittajafiilis, kun Keiju tervehti maalissa ja kaikki sivutkin olivat kulkeneet perille asti. Hämmentävin hetki oli kyllä se, kun velipoika saapui kertomaan, että loppusijoitus oli sarjan kolmas. Ei se huonosti ollut ekakertalaiselle, kun vielä sen vedenkin kanssa tuli törttöiltyä ja repussa painoa puolet liikaa. Sinänsä sijoituksella ei mitään virkaa tässä leikissä mielestäni ole, mutta kivahan se on kavereille kehua. Pääasia kuitenkin, että sain tuubihuivin matkaan ja kasan mahtavia muistoja.

Synkkä-soppa maistui makoisalta, mutta sauna jäi tällä kertaa väliin. Velipojan autolla majoitukseen ja kuumaan suihkuun. Jalkaterät olivat aika makoisan näköiset ja reidet nykäisivät autossa sellaiseen jumiin, että suihku täytyi hoidella istuviltaan. Pieni tankkaus ja särkylääke ja vintti pimeäksi sängyllä. Ei tarvinnut unta kyllä etsiä tämän koitoksen jälkeen. Pahaa pelkään, että tämä täytyy tehdä vielä uudestaankin. Oli se niin hauskaa – sillä omalla synkällä tavallaan.